Aitous ja tekopyhyys

Eräs pappi sanoi kerran viisaan ajatuksen, jota olen miettinyt itsekin pitkään. Hän sanoi, että "kristityt on kutsuttu aitouteen". Tämä oli todella silmiäni avaava lausahdus, ja haluan jakaa tästä ajatuksiani.

Välillä mietiskelen ja harmittelen sitä, kuinka me kristityt osataan olla vähän liiankin hyvin niin tekopyhiä. Seurakunnan tilaisuuksissa me toivotellaan siunauksia, toisin sanoen pestään kätemme toisten ongelmien kuuntelemisesta, vastaavasti sekaannutaan liikaakin toisten ongelmiin ja moralisoidaan porukalla toisten syntisyyttä, kilpaillaan siitä, kuka muistaa kuinkakin monta Raamatunkohtaa ulkoa tai huutaa HALLELUUJAA kovimpaa. Näitä miettiessäni tulee vain yksi kysymys mieleen - miksi HITOSSA me tehdään tällasta?!?

Mä oon itse kyllä ihan kaikkea tuota. Se kaivertaa tosi syvältä. Välillä on tosi jäätävissäkin tilanteissa esimerkiksi toisten tuomitsemisen suhteen. Jostakusta ihmisestä sanoo tai ajattelee pahoja juttuja ja tekee johtopäätöksiä tuntematta toista lainkaan, ihan yhtä lailla kuin minustakin tehdään. Miksi toisten elämän ruotiminen on niin "hauskaa"? Se kertoo kyllä aika paljon omasta henkisestä ja hengellisestä tilasta - ja hirsien korkeudesta silmissämme. Tekopyhyyden toinen puoli liittyy puolestaan kiiltokuvaminän luomiseen; siihen, että näytetään itsestämme vain se puoli, mitä ihmiset haluavat nähdä. Peitetään virheemme ja ladellaan maailman kaikki kliseet turhissa keskusteluissa, joissa meillä ei ole aikomustakaan olla aitoja, hymyillään vaikka itkettään ja itketään sävyisästi maailman pahuudelle. Molemmat tekopyhyyden puolet yhdessä tekee meistä enemmänkin säälittäviä kuin ihailtavia.

Aitouteen kutsuminen liittyy olennaisesti tekopyhyyteen, varsinkin silloin, kun yritämme luoda itsestämme sitä kiiltokuvaminää. Välillä tuntuu siltä, että meillä kristityilläkin on tarve kilpailla paremmuudesta keskenämme: kuka on parhaimmalla paikalla seurakunnassa ja kuka puhuu vaikuttavimmin. Eikö meidän pitäisi pitää toisia parempina kuin itseämme? (Fil. 2:3) Kiinnostaako Jumalaa, kuinka monta hallelujaa me lausumme putkeen toistemme edessä? Olemmeko me tällaisella käytöksellämme aitoja kristittyjä, jotka uskaltavat olla sitä mitä on - syntisinäkin yksilöinä?

En sano, että meidän pitäisi tilittää jokainen elämämme synti jokaiselle vastaantulijalle. Olen kuitenkin sitä mieltä, että sekin on kuitenkin parempi kuin kiiltokuvakristityksi esiintyminen. Ketä maailman rikkomaa ihmistä edes kiinnostaa tulla elämässä onnistuneiden, aina iloisten, huolettomien, aina laittautuneiden ja kauniisti puhuvien joukkoon? Ei minua ainakaan. Mutta eikö seurakunnan pitäisi nimen omaan olla paikka rikkoutuneille ja hyljeksityille? Jos maailman rikkomat eivät koe oloansa tervetulleeksi meidän joukkoomme, kenelle seurakunta on oikein tarkoitettu?

Olen 100% varma, että kenenkään kristityn elämä ei ole täydellistä. Miksi meillä sitten on tarve edes yrittää antaa sellaista kuvaa itsestämme? Minä haluan sanoa suoraan asiat jotka ärsyttää. Minä haluan lohdutusta epäonnistumisiini. Minä haluan mennä verkkareissa kirkkoon. Minä haluan itkeä silmät irti päästä jos siltä tuntuu. Minä haluan olla aito. Minä haluan kohdata ihmisiä joilla on vaikeaa ja oppia ottamaan toisten taakkoja kannettavaksi. Minä haluan oppia antamaan omia taakkoja toisten kannettavaksi. Minä haluan olla aito, ja siihen minut on kutsuttu - sinut myös!