Liikunta, nam!

Harrastin kotipaikkakunnallani voimistelua 11 vuotta. Viimeiset vuodet olivat täyttä tuskaa: ohjaajamme ei arvostanut minua yhtään, kommentoi joka liikkeestä, olin liian "lihava" ja ties mitä muuta. Tulin VAPAAEHTOISESTA HARRASTUKSESTA itku kurkussa kotiin, koska se oli henkisesti niin raskasta. 18-vuotiaana onneksi tajusin päästää irti ja vaihtaa maisemaa. Ensimmäiseen vuoteen en liikkunut oikein yhtään - ei vaan kiinnostanut, ja se johtui siitä, että luulin olevani kelvoton liikkumaan.

Kaksi vuotta sitten kotipaikkakunnalleni avattiin liikuntakeskus, jossa omistajana on sukulaiseni. Heti alusta asti tunsin, että tämä on minun paikkani. Siellä sain olla juuri sitä mitä olen. Kahdessa vuodessa (joka on sisältänyt vuoden hiljaisemman ajan armeijan takia) olen innostunut liikunnasta niin, että olen Zumbaohjaaja. Tänään ja eilen olimme markkinoilla markkinoimassa yritystä; jalkoja särkee ja väsyttää raskaiden päivien jälkeen, mutta kaikki on ollut sen arvoista.

Miksi kerron tämän? Siksi, että koen Jumalan antaneeni minulle tällaisen aivan arkisen ja maallisen asian, josta saan olla kiitollinen ja jossa saan olla omalla paikallani näyttämässä kristityn esimerkkiä. Aina Jumalan lahjat meille eivät ole mitään yltiöhengellisiä, vaan ne voivat olla tällaisia arjen juttuja :)

Liikunnan iloa!