Seurakunnassa ei ymmärretä rikkonaisuutta

Olen viime päivinä pohtinut paljon luterilaista seurakuntaamme, omaa kotiseurakuntaani, syntiä, ihmisen rikkonaisuutta ja näitä kaikkia yhtenä kokonaisuutena. Tänään oivalsin yhtäkkiä näiden yhteyden: seurakunnassa ei ymmärretä ihmisen rikkonaisuutta oikealla tavalla.

Elämme ajassa, jossa ihmiset ovat äärimmäisen raadollisia toisiaan kohtaan. Arvostelemme toisten ulkomuotoa, tapaa elää, uskoa, hengellisiä toimintatapoja ja syntisyyttä. Aivan sama, millainen roska omasta silmästämme löytyy; löydämme toisiltamme aina isomman roskan. Pyrimme kaikin voimin muuttamaan läheistemme/vihamiestemme elämää haluamammelaisiksi, ja pyrimme säilyttämään oman elämämme juuri sellaisena kuin se itsestämme hyvältä tuntuu.

Kun tarkastellaan tilannetta, jossa olet tehnyt syntiä ja sinua huomautetaan asiasta, reagoit kahdella eri tavalla.Toisessa tapauksessa mietit omaa tekostasi ja parannat tapasi. Elämä jatkuu, linnut laulavat ja Kristus on taas lähempänä. Toisessa tapauksessa et ota asiaa kuuleviin korviisi, et halua tuntea syyllisyyttä, ponnistelet ja pinnistelet saadaksesi hyvän omantunnon, jota et kuitenkaan saa, tunnustat lopulta syntisyytesi Jumalalle, linnut laulavat ja Kristus on taas lähempänä. Mutta mitäpä sitten, kun huomaatkin ympärilläsi olevien kristittyjen edelleen tuomitsevan tekosi, mitä siinä tapauksessa teet?

Tällaisessa tilanteessa moni kristitty joutuu elämään kirkossamme. Me ihmiset otamme asiaksemme tuomita "jo tuomittuja", eli heitä, jotka ovat jo maailmankin silmissä jollakin tavalla epäkelpoja. Tuomitsemme ja yritämme näin silottaa omaa listaamme.

Suurimpana ongelmana näen kuitenkin sen, että me ymmärrämme oikeasti todella harvoin, että jostakin synnistä luopuminen ei ole aina niin yksinkertaista. Toki esimerkiksi minun, joka en ole parisuhteessa, on helppo päivitellä ja pohtia, että miten joku VOI harrastaa seksiä ennen avioliittoa, eihän se nyt mitenkään voi olla mahdollista! Jokainen painii jonkun synnin kanssa, ja jokainen samalla päivttelee toisten syntejä miettien, kuinka "turhia" ne ovatkaan.

En kannusta tässä synnin tekoon tai väitä, että synti olisi jossakin tapauksessa hyväksyttävää. Toivoisin kuitenkin, että meistä jokainen vaihtaisi asennoitumisen toisiamme kohtaan tuomitsevasta kannustavaiseen. Toivon, että osaisimme auttaa toisiamme vaikeissa synneissä ja osaisimme itsekin eheytyä samalla. Tiedät sen tunteen, kun huomaat jostakin, että hän ei tuomitse sinua, olit millainen tahansa; se tunne on aivan uskomattoman ihana! Kannustan kaikkia kristittyjä tähän asenteeseen. Seurakunnan on oltava paikka rikkinäisille - ei "täydellisille".